Vaatteita vaatteita

Ostettaisiinko vaatteita? Juu ei. Oletteko lähiaikoina käyneet katsomassa mitä ne myyvät siellä? Lähes tunnistamattomaksi tuunattuja rutkuja joista ei ole varmuutta ovatko housuja vai paitoja. Pukemistekniikasta tai aukosta puhumattakaan. Käsi pystyyn. Kuinka moni on jäänyt jumiin vaatteeseen sovituskopissa? Varmaan aika moni. Olen tunkenut pääni epätietoisena hihansuuhun ja jäänyt jumiin vuorikankaan sisään. Mikään ei ole juhlavampi hetki kuin seistä sovituskopissa toinen käsi pystyssä, viskoosimekon sulaessa alati hikeentyvään ihoon kiinni. Paniikkihan siinä tulee. Vaatetta ei periaatteessa voi rikkoa, mutta et myöskään voi mennä kaupan puolelle pyytämään apua. Hei anteeksi. Olen niin läski,  mutta silti ahtauduin tähän vaatteeseen jota luulin hameeksi. Nyt se ei enää irtoa mitään kautta. Joutuisikohan muuten vaatteen ostamaan päälleen jos ei jostain syystä onnistuisi ollenkaan irrottautumaan siitä. Miettikää kulkua käsi pystyssä kassalle. Kuusivuotiaan näköinen anorektinen, oranssi myyjä voisi sitten skannailla jostain persauksesi kohdilta hinnan lukijaan ja hymyillä säälivästi.

En tiedä, tätä nyt juuri mietin. Sovituskoppeja ja niiden kelmeitä valoja. Niitä paikkoja joissa nujerretaan naisesta ulos viimeinenkin tahtotila. En ole koskaan vielä kuullut naisesta joka rakastaisi farkkujen ostamista. Kenelle lie niitä tehdään, kun eivät tunnu sopivan kenellekkään. Aina on lahkeita joko liikaa tai liian vähän. Ja palatakseni niihin valoihin. Gestapokin käytti kuulusteluissa yövaloa jos sitä vertaa sovituskopin röngtesäteisiin. Peili paljastaa jokaisen näppylän, ihon läpi sinertävän suonen ja muhkuran. Käänneltävillä peileillä voi viimeistään alkaa tehdä itselleen syöpädiaknoosia kun tervehtii luomea selässään joka ei varmaan viime farkkuostoreissulla ollut siinä. Kyllä jäävät housut kakkoseksi kun alkaa järjestämään hautajaisia ja saattohoitoa itselleen. Ei ole tuommoinen neljä dee kokemus itsestään terveellinen. Vessan likainen peilikaappi on juuri hyvä itsensä tutkiskeluun. Ja miksi sovituskopeissa on aina kuuma? Lämmittävät mokomat niitä, että ostajat tekisivät äkkinäisiä päätöksiä pelkästään päästäkseen raittiiseen ilmaan. Minulla ei ole koskaan kuuma mutta sovittaessa rintojen alla pisaroi.

Miten voi ihminen olla kaikkiin suuntiin väärän kokoinen. Sitä myös mietin. Olen varmaan sellainen vähän huonosti organisoitu varaosanainen. Minulla on pitkä selkä ja pitkät kädet. Juuri niin. Vähän niinkuin gorilla. Tavallisella mitoituksella valmistetut takit ja paidat ovat minulle napamallisia. Enkä muutenkaan pidä tunteesta kun joka kerta kumartuessa paita nousee selästä paljastaen ihon talven tuulille. No liian lyhyet hihat ovat vain liian lyhyet hihat. Ei tarvitse selittää. Näytät enolle rippipuvussa. Tosi naisellinen juttu. Minulla ei ole juuri rintoja. Lähinnä kakkosnelonen nänneillä, mutta auta armias kun ahtaudun napitettavaan paitapuseroon rintoja on yht´äkkiä kaikkialla. Tai sitten olen vaan leväharteinen. Toisin sanoen roteva. Oli miten oli tissinappi ampuu verhoon jo kopissa. Lantio -vyötärösuhde aiheuttaa mukavaa valumista housuosastolla. Hameet ja housut jotka hilautuvat persukkeen yli ovat auttamattomasti liian suuria vyötäröstä. Niin ja tietysti myös järjettömän lyhyet jalat. Jos löydän sopivan mittaiset housut suoraan rekistä on se mantereen löytymiseen rinnastettavissa oleva asia.

Lähiakoina olen menettänyt sydämeni menneiden aikojen tyylille. Silloin kun en viuhdo haalarissa tai tuulihousuissa pukisin mieluiten mekon päälle. Kamala ilmasto vain erottaa minut tästä tyylistä. On se kurjaa, kun suurimman osan vuodesta joutuu näyttämään väkisinkin metsurilta jos ei halua jäätyä kuoliaaksi. Sukkahousut ovat kuitenkin saatan keksintö. Kutittavat ahdistavat ja puristavat makkarat. No odotellaan kesää. Kuulemma se tulee. Niin minulle tänäänkin väitettiin. Pienestä kylästä puuttuvat kunnolliset vintageliikkeet. Pitäisi alkaa kouluttamaan itseään kirpputoreille. Jotenkin vain ne menneisyyden kaatopaikat kammottavat. En pidä kirpputorien hajusta. Siellä on sellainen vanhan ihmisen haju.Mutta se on verrattavissa lumiaurojen pelkoon. Ei sitäkään voi selittää mutta ahdistaa silti. Onneksi on nettikaupat. Kyllä sinne saa rahansa tuhlattua ihan tarpeeksi sujuvasti.

Tässä kesää odottava mekkorakkaus. Juu-u kyllä se on Marilynin kesälesken mekko. Harmi vaan ettei sillä tarkene vielä sataan vuoteen missään.

Ps. Kyllä. Näitte oikein. Se on lyhyt. Ihan mahtava. Palaan asiaan myöhemmin.

Huomiohuora

Vanhassa valokuvassa on neljä keijua. Sellaisia metrin mittaisia. Kolme tytöistä seisoo taka-alalla. Heillä on siniset tyllihameet ja pienet siivet selässä. Etualalla on keltaiseen täydelliseen mekkoon puettu tyttö jolla on kullanväriset lainehtivat kiharat. Tytöllä on suuret siivet ja vieno hymy kasvoilla. Kuva on päiväkerhon kevätjuhlasta. Pitelen pientä kukkakimppua sinisen tyllihameeni vyötärönauhan korkeudella. Posket ovat pyöreät ja platinan vaalea tukkani on leikattu laatikkomaiseen polkkamalliin. Olen kuvassa ehkä neljä tai viisi. Kuva on sinällään herttainen. Söpö lasten kevätjuhlakuva. Kuitenkin muistan tunteen. Muistan hartioiden kireyden ja yhteen puristuneet hampaat.  Seisoin tuo keltaisena hohtavan keiju edessäni ja vihasin tyttöä koko sydämestäni. Vihasin sitä, että olin joutunut takariviin kahden muun tytön kanssa ja tuo ihmeellisen kaunis lapsi oli saanut pääroolin. Jep, päärooli oli kerhon juhlassa varmaan pientä paikallaan tanssahtelua, mutta olisin niin halunut siihen. Muistan syyttäneeni rumaa kynnittyä tukkaani aiheesta ja päättäneeni haluavani samanlaisen enkelitukan vielä joskus. Ja sen pääroolin. Se olisi tärkeintä. Nätit tytöt eivät tulisi jyräämään minua ikuisesti.  Vahva päämäärä neljävuotiaalle.

Monta joulu -ja kevätjuhlaa myöhemmin muistoa verestää vanha lehtileike. Kuvassa on Tirlittan ja Rouva Luuvalo. Taidan olla kaksitoista. Esitimme näytelmää ala-asteen pihalla. Satoi kaatamalla vettä. Rouva Luuvalon sänky lainehti jääkylmästä vedestä. En edes hätkähtänyt, kun kömmin jäiseen petiini ainostaan pitkä yöpaita päälläni. Minulla oli unimyssy päässäni ja aivan hillittömä isot tissit. Olin päättänyt, että vanhalla tätillä kuuluu olla isot rinnat. Kuvassa etumukseni on riemastuttavan näköinen lapsen kehoa vasten. Opettelin tomerana vuorosanani ja rakastin joka hetkeä. Jopa sitä jäistä sänkyä. En hetkeäkään havitellut Tirlittanin roolia. Luuvalossa oli paljon enemmän luonetta. Vedin pitkän yöpaidan ja hatun päähäni ja hetkessä olin omasta mielestäni ainakin satavuotias täti-ihminen jota pahamaineinen luuvalo riivasi. Luoja miten rakastin koulua tuon kevään ajan. Olisin voinut olla siellä aina.

Seuraavasta hetkestä onkin jo selvät muistikuvat. Olemme yläasteelle jossain koulujen välisessä teatteritapahtumassa toisessa kaupungissa. Minulla on kymmen sentin stillettokorot. Lyhyt mekko ja revityt mustat sukkahousut. Esitimme lyhyitä sketsejä ja minä olin huora. Ihan mielettömän hyvä huora. Ainakin siihen asti kun toimittajan edessä innostuin keikuttamaan lanteitani ja kaaduin suorilta jaloilta maahan. En muuten vieläkään pärjää kovin hyvin koroilla. Silloin pidin roolini ja nousin kopeasti pystyyn. Mitäs huora yhdestä alamäestä ja juttu jatkui. Yleison nauru meni suoraan sieluun. Olisin heittänyt vaikka kärrynpyöriä jos en muuten olisi saanut ihmisiä nauramaan. Täydellinen olotila. Endorfiinihumala jota en koskaan ole saanut päälle kuin näyttämöllä.

Monta koulunäytelmää myöhemmin seison pimennetyllä lavalla spotissa. Niin kirkkaassa, että en nää katsomoon. Olen Aino. Kalevalan Aino. Olen juuri tajunnut kuoleman olevan ainut vaihtoehto. En ryhdy Väinämöiselle vaimoksi. Matka lavan toiselle  reunalle kuviteltuihin kuoleman aaltoihin on pitkä yksin. Hidastan kulkuani. Nautin hetkestä. Siitä, että lava on minun. Hidastan ja kuulen eturivin hengityksen. Paljaat jalat tuntuvat kiinnittyvän kumiseen mattoon.

Lukioteatterissa olisi pitänyt osata laulaa. Minä en ole kokeillut. Sitä laulamista. Olen vakuuttunut, että ääneni on ihan paska. Minkäs sille. Ei kaikessa voi olla hyvä. Silloin on vaan varmempi olla yrittämättä. Syksn harjoittelen mukisematta tanssikohtauksia rivissä, mutta kyllästyn hengiltä. Lava ei houkuta, kun siellä ei tapahdu mitään jännää. Marraskuussa jään auton alle ja jalkani murtuu. Siihen loppuu lukioteatteri. En jatka seuraavanakaan syksynä vaikka saan jalkani takaisin. En edes harkitse. Istun koulun kirjastossa pöydällä ja kerron juttuja. Menossa on tarina kuinka onnistuin lukitsemaan itseni alusvaatteisllani varastoon. Tämä riittää minulle. Oma yleisöni. No kaiken rehellisyyden nimissä järjestimme ystäväni kanssa muutaman naamiasasu performanssin kadulla, mutta se onkin jo ihan toinen tarina. Toisaalta endorfiinihumala on paljon kovempi, kun näytelmän vie kadulle säikähtäneiden ohikulkijoiden keskelle.

Elämä vie eteenpäin ja kouluun vieraalle paikkakunnalle. Nautin esiintymisestä edelleen. Pidän mielläni esitelmiä luokan edessä. Yleensä se sopi mitä parhaiten myös  muille ryhmäläisille. Paitsi siinä kohdassa kun odotan luokan hiljenevän. Jokaisen, minähän en huuda muiden päälle. Minulla on aikaa ja kärsivällisyyttä odottaa maailman tappiin viimeisenkin sulkevan suunsa. Harkitsen opettajan uraa. Selitän ja selvitän mielelläni asioita muille. Pidän puheita sukujuhlissa. Puhun läpiä päähäni, koska en edelleenkään osaa lukea paperista. Sekoan välittömästi sanoissani. Puhun mielummin päästäni.

Lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen olen taas näyttämön verhojen takana. Jännitys kipristelee vatsaa. Olen ihmeellisen onnellinen pienestä roolistani. Niistä muutamasta repliikistä joiden opetteleun takia olen menettää yöuneni. Minulla on kotoisa olo. Kaikki tuohon touhuun liittyvä tuntuu hyvälle, oikealle, minulle.

Tänä keväänä opettelen naispääosan vuorosanoja. Kuuraan kylpuhuoneen lattiaa ja höpötän puolittaisia virkkeitä. Sekoilen aina samoissa kohdissa. Mikä kumma siinä onkin. Jotkut virkkeet eivät vaan halua imeytyä alitajuntaan. Harjoituksissa seison vastanäyttelijän kanssa lavan reunalla. Teemme loppukohtausta. Tuijotan kyyneleisiin adistuneisiin silmiin ja unohdan hengittää. Soperran viimeisen repliikkini. Vastanäyttelijän silmäkulmasta tipahtaa oikea kyynel poskelle. Huimaa ja pelottaa. Entäs jos pyörryn esitykseen? Lavalta on tarpeeksi pitkä matka maahan. Kuka tietää. Saatan pyörtyäkkin. Mutta ei se saa minua pysymään poissa. Se selviää sitten huhtikuussa.

Tarinoiden menettämisen pelko.

Miksi sinä et kirjoita? Kirjoittaisit jotain. Kaipaamme blogiasi. Mitä sinulle kuuluu? Kirjoittaisit jotain.
Istun koneella. Tuijotan tyhjää näyttöä. Kursori vilkuu härnäävästi edessäni. En pysty. Sanat eivät tule. Kirjaimet eivät järjesty päässäni oikein. Suljen koneen. Istun ja tuijotan näyttöä. Sormet kulkevat näppäimistöllä. Kuin tarinaa hakien. Valo kirvelee silmiä pimeässä huoneessa. Kursori vilkkuu ilkkuen. Sinä  olet menettänyt sen. Sanat eivät tule. Suljen koneen. Istun ja tuijotan tyhjää näyttöä. Sormia palentaa. Huono verenkierto tekee niistä aina jääkylmät näppäimistöä vasten. Tyhjennän päätäni sivutolkulla. Lyhyitä lauseita. Vihaisia sanoja. Kirjoitan kauan sitten kadonneesta ystävästäni. Liian raakaa. Julkaisukelvontonta. Liian henkilökohtaista. Suljen koneen. Olo on hieman kevyempi. Sormet ovat tunnottomat ja silmiä kirvelee. Kirjoitan isästäni. Menettämisen pelosta. Kuoleman vaanivasta varjosta. Liian raakaa. Julkaisukelvontonta. Liian henkilökohtaista. Itken tietokoneen valossa. Olo on taas kevyempi. Sormet ehkä tippuvat kohta. Kynnet sinertävät.

Sitten se loppuu kokonaan. En edes kuvittele kirjoittavani. Minulla ei ole sanottavaa kenellekkään. En puhu. En saa ajatuksia järjestykseen. En saa mistään kiinni. Yritän pysyä ihoni sisällä. En kirjoita päässäni. Kadulla ei tule tarinoita vastaan. Taito ja halu unohtuu. Nukun vuorokausia. En nää unia. En väritä edes uniani. Herään. Koitan pysyä ihoni sisällä päivän ja menen nukkumaan. En nää unia. Viikot ja kuukaudet valuvat. Jokin on hyvin. Jokin huonosti. En vain kirjoita päässäni, tarinoita ei tule. En värjää maailmaani. Yritän vain pysyä ihoni sisällä.

Aika vierii. Iho venyy. On jo helpompi hengittää. Katselen ihmisä kaupungilla. Vieraille on ilmestynyt kasvot. joku ulkoiluttaa koiraa. Sumu on väistymässä. Alan mahtua taas ihoni alle. Sanat tulevat pieninä ryöppyinä. Takeltelen. Jään jumiin. Opettelen taas puhumaan. Puhun itseni päälle. Kietoudun sanoihin ja värit palaavat sanoihin. Koneelle en kuitenkaan istu. Pelkään näyttöä. Pelkään vilkkuvaa kursoria. Silmiä särkeväää valoa. Sitä että sanat sotkeutuvat toisiinsa.

Herään kesken unien. Tuijotan pimeää huonetta. Olen täysin virkeä. Harmittaa. Unirytmi on kadonnut. Olen vähän liian energinen. Se ei yleensä lupaa hyvää. Silloin se iskee. Sanat pulppuavat tajuntaan. Kuin putous. Hätkähdän niiden voimaa. Kirjoitan tarinaa mielessäni. En uskalla liikahtaa. En siirtyä sängystä pois. Pelkään sen karkaavan. Ajelehtivan lopullisesti pois. Ulottumattomiin. Mutta tarina on vahva. Se huutaa kirjoittajaansa. Ajaa likkeelle. Sanat eivät saa unohtua. Nouse, toimi, ähde heti.

Istun koneella. Tuijotan ilkkuvaa kursoria. Sormia pakottaa valmiiksi. Kynnet ovat siniset. Ensimmäiset sanat ovat haparoivia. Jätän jokatoisen kirjaimen pois. Kirjoitan ja pyyhin. Kursori vilkuu. Sitten joku valtaa. Vanha tunne sanojen voimasta. Kirjoitan ja kirjoitan. Kirjoitan itseni ulkopuolelta. En korjaa tai lue kirjoittamaani. Sanat tippuvat näytölle kuin kyyneleet. On helppo hengittää. Hymyilen vilkkuvalle kursorille. Sormet ovat tunnottomat ja valkoiset. Suljen koneen. Tiedän että tarinat ovat tulleet takaisin. Mahdun taas ihoni alle.

Kotona jälleen

"Luulitte etten tulisi takaisin mutta minä tulinkin" Näin sanoi kerran eräs työkaverini pitkän tauon jälkeen. Moni on kysellyt blogin perään. Enkä ole tätä unohtanut. Taisin vain hetkeksi jäädä oman elämäni jalkoihin. Kesäloma tuli ja meni ja syksy rysähti päälle. Jokaisena maanantaina olen ihmetellyt missä kummassa oikein viikonloppu oli. Mutta hyvää kuuluu. Oikeastaan liian hyvää. Eihän se huono asia ole jos ei ehdi istumaan kotona koneen äärellä.


Tänään se sitten iski tajuntaan. Arki ja sen velvoitteet. Olen onneton hattara ja kun menoa on liikaa huomaan hukkaavaani kaikki aikuisten asiat. Meni koko työpäivä miettiessä minkä kaiken olen ohittanut ja unohtanut. Kotona patterit eivät lämpiä ja sisälämpötila muistuttaa pohjoisnapaa, mutta kumpikaan ei ole ehtinyt mokomaa edes huomaamaan. Laskupinoa olen siirrellyt paikasta toiseen. Ja tänään huomasin etten omista enää yhtään puhdasta vaatekertaa. Vaatehuone on salaa siirtynyt kylpyhuoneen puolelle. Tämän havainnon tein vasta kun likapyykkikori romahti. No nyt sekin pitäisi sitten korjata.

Ilta onkin vierähtänyt hyvitystöitä tehdessä. Aloitan aina elämäni kasailemisen konkreettisista asioista. On paljon helpompi viedä roskat ja pestä pyykkiä kuin miettiä mitä teen väärin kun arki leviää kerta toisensa jälkeen.

Mutta tästä se taas lähtee. Niin blogi kuin kaikki muukin. Kunhan saa vaan alulle niin loppu sujuu omalla painollaan. Ainakin muutaman päivän.

Naisten neuroosit

 "Teillä naisilla on hirveästi ulkonäköneurooseja". Ei mulla ole. Tai siis enää tai siis ainakaan kovin vakavia. Mutta oli mulla nuorempana takamuksestani. "No niin just, mistä ihmeestä ne kumpuaa" ja jos sä hyväksyt ulkomuotosi kuulut vamaan siihen kahteen prosenttiin naisista, mutta joo tiedänhän mä että sä olet outo"

Minulla oli teininä peppuneuroosi. Se oli siihen aikakauteen aivan epäsopiva. Ankkapeppu nousee selkärangasta kuin lippu. Tämä yhdistettynä leveään lantioon ja katastrofi oli valmis. Sellainen verevä hedelmällisen naisen kroppa. Mutta voi luoja, kun elettiin lantiofarkkujen kulta-aikaa. Yritä nyt sellaista ahteria tunkea farkkuihin jonka yläosa on kaksi senttimetriä korkea. Lopputulos on lähinnä perverssi, kun puolet takamuksesta jää kurkistelemaan maailmaa. Kyllä se silloin harmitti. Ihan kovasti. Varmaan yläasteiän yritin elää erillään takamuksestani ja pitää sen piilossa. Mutta eihän se mihinkään hävinnyt. Tarakkani oli vaan sattunut syntymään väärälle vuosikymmenelle. Kynähameiden kulta-aikana se olisi toiminut hyvänä täytteenä.

Nykyään minulla on kaksi ulkonäköön liittyvää ongelmaa. Toinen on ainainen taistelu hiuksia vastaan. Rakastan ja vihaan omaa elämäänsä elävää luonnontaipuisaa tukkaani. Laittamisen jälkeen se näyttää noin kaksi sekuntia supermallitukalle, jonka jälkeen se hassottaa ja takkuuntuu. Voi luoja miten pitäisin sellaisesta kevyesti harteilla leijailevasta silkkisestä kruunusta. Mutta minkäs teet ei voi geeneilleen mitään. Minä olen ollut aina takkutukka. Ja hiusten harjaamista opin vihaamaan jo lapsena.Ja se toinen on vialliset silmäni. En vieläkään näiden vuosien jälkeen pidä silmälaseistani. Onni onnettomuudessa onkin se, että nään kohtuu hyvin ilman laseja. Eli aina, kun haluan näyttää kauniilta jätän lasit kotiin. Tai vähintään kuvaustilanteessa muistan laskea ne pois. Niin tyhmää tiedän. Kärsin vuosikaudet päänsäryistä tietäen, että lasit olisivat ratkaisu. Meni aika kauan, kun löysin sisäisen aikuisuuteni tämän asian kanssa. Oikeasti töissä voikin näyttää vähän tyhmältä.

"Mistä ne ulkonäköneuroosit sitten johtuvat?" Vastasin empimättä, että itsevarmuuden puutteesta. Eihän siihen ole mitään syytä. Jos viihtyy nahkoissaan oppii hyväksymään itsensä juuri sellaisena kun on. Tajuaa, ettei omaa temppeliään voi romuttaa ja rakentaa uudelleen. Olisin toki aikoinaan voinut riuduttaa itsestäni tuon häiritsevän takapuolen ainakin hivenen pienemmäksi. Todellinen syy on tietenkin se, että en olisi todellakaan viitsinyt, mutta on siinä muutakin. Muutos lähtee kovien välistä. Jos yhden ongelman saa korjattua hieman vähemmän häiritseväksi uusi odottaa jo kulman takana. Minut on vain rakennettu tälläiseksi. Jos olisin superlaiha, minulla olisi edelleen lyhyet jalat, pitkä selkä ja naurettavan lyhyet sormet. Siis niin lyhyet sormet, että töissä s-koon hanskat ovat liian isot. Nakkisormi. Minä asun tässä kehossa. Joko vihaan tai rakastan sitä. Ja on melko kuluttavaa vihata ikuisesti kotiaan mistä ei voi muuttaa pois.

Kaikki on oikeastaan kouluttamisesta kiinni. Pitää katsoa itseään peillin. Oikein kunnolla. Kertoa rakastavansa itseään. Pitää huolta ja helliä sekä kehoaan ja mieltään. Jos jokaisena aamuna tai baarireissun alla kertoo peilikuvalleen vihaavansa iteään siihenkin oppii uskomaan. Ryhdistä tulee huono ja alkaa vaistomaisesti piilotella inhoamiaan kehonosia. Uskomatonta kyllä sama homma toimii myös toisinpäin. Kouluttaa katsomaan itse itseään ja hymyilee sille naiselle. Sille ainoalle jonka tekemisillä on merkitystä. Ja pitää ottaa kuvia. Edestä ja takaa. Myös niistä huonoista kulmista. Pikkuhiljaa kuviin tottuu. Vähän samalla tavalla kun siihen puuttuvaan lattialistaan. Tutut asiat eivät häiritse niin paljon.   Jos haaveena on pitää mekkoa tai minihametta, sitä on sitten vain pidettävä. Se muuttuu joka kerta helpommaksi. Joka kerta kotiintulessa huomaat, ettei maailma tippunutkaan niskaan eikä kukaan oksentanut vaikka et omasta mielestäsi omistaisi mallinsääriä tai tiukkaa mahaa.

Ja siinä samalla voi hiljaa mielessään miettiä suhtautumistaan meihin muihin herkkämielisiin naisiin. Jokainen haluaa näyttää kauniilta. Miksi siis edes mielessään hymähdellä toisen ulkomuodolle. Se saattaa olla hänen prinsessapäivänsä. Yleensähän toisessa ärsyttävät juuri ne asiat joita et pysty itsessäsi hyväksymään. Ei ulkonäkökriiseistä parannuta manifesteilla alusvaatemainoksia tai naistenlehtiä vastaan. Tai inhoamalla sitä kaunista kaveria jonka voisi laittaa pulloon kirjahyllyn päälle. Pitää vain pakottautua pitämään itsestään. Vaikka se alkuun olisikin kipeää ja ahdistavaa. Mutta työ palkitsee. Itsevarma hymyilevä nainen on kaunis vaikka vatsa vähän kumpuilisikin.

Virike

Joku kysyi hiljattain olenko tehnyt lisää ruokaa. En mä ruokaa, mutta keittiön palovaroittimen testasin eilen. Ei toiminut. Mä en näin keittiöihmisenä tiedä voiko riisi olla tummapaahtoista. No keittiön ilma oli ainakin suorastaan sakeaa, kun muistin kai tunnin kiehuneet riisit. Ja nyt pitäisi ostaa sitten uusi kattila. Minä niin en pidä sellaisista kaupoista missä niitä myydään. Kattilakaupoista. Ja pitäisi kai hankkia myös uusi palovaroitin tai edes uusi patteri vanhaan, ennenkuin koko kämppä palaa. Tai sitten vain pysyttelen pois keittiöstä. Mikro on aika turvallinen. Ainakin niin pitkään kun ei unohda lusikkaa glökimukiin. Mutta toisaalta ilotulitukset sopivatkin siihen aikaan, kun glökiä juodaan. Aamulla katselin kahvin seurana ostosteevetä. Niillä on niin huimia tavaroita siellä. Miettikää, että siellä myydään pannua jolla voi sulattaa muovia ja helistellä rautanauloja. Voiko sillä tehdä ruokaa jäi vähän epäselväksi, mutta tuo muovin sulattaminen näytti ainakin paljon kiinnostavammalta. Mä olen kokeillut sitä vaan suoraan hellalle. En muuten sulattanut pakastinta tänä vuonna. Viime kesänä ihan oikeasti sulatin. Nyt pakastimen pohjalle räjähtänyt Fresita pullo vei kaiken mielenkiinnon jutusta. Eihän se jäinen sirpalekeitos sieltä mihinkään karkaa. Yllätyn iloisesti sitten uudelleen ensi syksynä, kun kohtaamme jälleen. Siellä on nyt mansikkaa monessa muodossa. Pitäisi vähän siivoilla, mutta koko ajatus vähän jänskättää. Tämä on selkeästi niitä päiviä, kun pitäisi vaan istua hiljaa paikallaan, kuplamuoviin käärittynä. Noo katsotaan pitääkö meille kohta hankkia myös uusi imuri. Siinähän ne menisivät samalla shoppailulla. "Ottaisin yhden sohvan, kattilan, palovaroittiminen ja imurin, kiitos"

Leopardi viikonloppu

Tipahdin taas supersankariharhaan. Nukuin huonosti koko viime viikon ja viikonloppuna lopetin nukkumisen kokonaan. Ei ehtinyt, oli liian kivaa. Eilen sitten yössä lentäminen tuli maksettavaksi. Nukuin päiväunia koko illan. Kuvittelen aina ajoittain olevani astraaliolento ja käyväni pelkällä aurinkoenergialla. Aika pitkään pärjäänkin. Varsinkin jos tarjolla on mieleistä tekemistä.

Minulla oli leopardiviikonloppu. Rakastan tuota kuosia ihan yli kaiken. Minusta on mukavaa, että pukeutumiseni herättää tunteita ja jää mieleen. Minut yhdistetään leokuosiin, pinkkiin ja hello kittyyn. Ihmisellä pitää olla tunnuksia. En ole koskaan pukeutunut muuten vaan. Yläasteen lopulla hurahdin goottiromantiikkaan ja annoin mustalle pitsille sieluni. Rakastin yltiönaisellisia röyhelöitä ja pitkiä hameita. Pukeutuminen on minulle leikki jolla ilmaisen itseäni. On riemullista kun ihmiset lähettävät minulle kuvia leopardikuvioisista vaatteista tai asusteista. Tulit tästä mieleen. Tunnistettava tyyli on kuin vesileima. Ei siitä tarvitse kenenkään pitää. Itselleni minä sitä teen. Joten rakensin itselleni leopardiviikonlopun ihan vahingossa. Olin muutama viikko sitten vaatekaupassa ja törmäsin puolituttuun. Minulla oli jalassa nuo tämän hetken lempihousuni tutussa kuosissa ja kuljetin kassalle toppia samassa hengessä. Tuttu kysyy pieni inho kasvoillaan, että ethän aijo pitää noita yhtä aikaa? Katsahdin alas ja hymähdin, että en kai. Noo nyt perjantaina pohdin mökkiasua ja pieni vino hymy kasvoilla vedin topin ja housut jalkaan. Minua nauratti ajatus täysin älyttömästä vaatetuksesta. Kiitos vaan sinulle siellä kaupassa. Ei olisi tullut edes mieleen lähteä ulos tämän näköisenä, mutta reaktiosi jälkeen minun on aivan pakko. On ihanaa herättää tunteita.

Perjantaina oli siis vuorossa mökkireissu aivan hillitömällä kolmikolla. Oltiin oikeasti maalla. Siis niin maalla, ettei siellä toiminut edes netti. Tälläiselle puhelinriippuvaiselle meinasi tulla hapenpuute. Mutta kun kentää ei löytytnyt niin oli vaan sopeuduttava. Olenko muuten kertonut, että rakastan lehmiä? Lehmä on ehdottomasti lempieläimeni. Ja aina mahdollisuuden tullen käyn jututtamassa niitä laitumella. Niin ihanan rauhallisia ja viisaan oloisia. Kauniit suuret silmät. Kyllä poseeraavat kauniisti. Kävivät oikein riviin kuvausta varten. Pikkuisen häiritsi ajatus käärmeistä kun pyörittiin pellolla pelkissä sandaaleissa. Yritin kovasti löytää sisäisen soturini ja nauttia vaan maisemasta.

Saunan jälkeen olikin oikea kohta vetää luottovaate niskaan ja rohjahtaa penkkiin odottamaan makkaraa. Saunominen olikin jonkunmoinen operaatio. Unireissut tuppasivat vähin venymään ja kiukaasta sammui tulet melko monta kertaa. Tiesittekö muuten, ettei tukkaa voi laittaa keskellä järveä? Yritin epätoivoisesti tehdä nutturaa kesken uinnin, kun tukka yritti jokaisella vedolla kiepua käsien ja kaulan ympärille. Melkein hukuin. Onneksi kuvassa sylissä majaileva koira laski meidät jokaisen uintireissun jälkeen. Tuolla patiolla höpöteltiin pimeään yöhön asti. Seuraavana aamuna ystäväni äiti oli kommentoinut, että en yhtään kuullut mitä puhuitte mutta jatkuvan naurun kuulin. Ihanaa, että sinulla on noin iloisia kavereita. Vatsalihaksiin kyllä sattui aamulla.

Sitten ollaankin jo lauantaissa. Ohjelmassa oli Siltakemmakat Puumalassa. Siellä Haloo Helsinki ja Erin. Päätin pitkästä aikaa touhuta jotain monimutkaista hiusteni kanssa kun oli koko päivä aikaa. Olin nähnyt jonkun blogin kuvassa monimutkaisen lettikampauksen. Kuva oli melko huono, eikä siitä saanut tolkkua kuinka se oli tehty. Päätin sitten tehdä oman mukaelmani. Täytyy kyllä sanoa, että olin luomukseeni tyytyväinen. Hiuksissa on kaksi pitkää lisäkettä. Toinen takana letissä ja toinen edessä. Letti painoi niin paljon, että niskat ja päänahka olivat seuraavana aamuna tulessa. Minkäs sitä nainen ei teksisi kauneutensa eteen. Melkein itketti aamuyöllä purkaa tukka, kun se oli säilynyt illan riennoissa täysin muuttumattomana.

Hah tästä kuvasta muuten näkee sen, etten ole mikään oikea bloggaaja. Huulissa on pohjat mutta puna vielä odottaa itseään. Jokainen itseäänkunnioittava jättäisi kuvan julkaisematta tämän vuoksi. Mutta kun tukka näyttää niin hyvältä siinä. Ja sitäpaitsi kun minä olin nuori 90-luvulla niin kaikkien huulet näyttivät tuolta.

Oli lämmin ja valoisa kesäilta. Bändit olivat tietysti loistavia ja seura hyvää. Ainut mikä hieman ihmetytti oli tapahtuman ikärakenne ja siitä johtuneet lieveilmiöt. Paikalle oli saapunut paljon myös keski-iän selvästi ylittäneitä juhlioita. Mielestäni missään kesän tapahtumassa kansa ei ole ollut noin vahvasti juopunutta. Eikä yhdelläkään keikalla minua ole tönitty niin paljon kuin tuona iltana. Se on niin kutsuttu pikkujouluefekti. Eli hieman varttuneempi väki lähtee juhlimaan muutaman kerran vuodessa ja silloin alkoholin käyttö karkaa täysin käsistä. Horjuvia sammaltavia tätäihmisiä oli liikenteessä paljon enemmän kuin samassa tilassa olevia teinejä. Tästä poikikin pitkällinen keskustelu täti-ihmiseksi muuttumisesta. Milloin se maaginen hetki tapahtuu. Onko se hidas muutos vai tapahtuuko se mahdollisesti yhdessä yössä. Merkkeinä muutoksesta ovat mm. lyhyt raidoitettu tukka ja käytännölliset nahkaiset nauhakengät. Tulimme lopulta lopputukokseen, että jotkut vain syntyvät täti-ihmisinä. Ihana valhe joka lohduttaa ikiteiniä. Tällä komentilla minua on tänä kesänä yritetty haukkua. Oletko sä vieläkin teini? No joo surullista kylläkin ettei kommentoija tiennyt osuneensa pelottavan oikeaan. En mä kasva koskaan aikuiseksi. Ainakaan jos se on synonyymi tylsistymiselle.

Loppuun vielä elämäni ensimmäinen ja laadusta päätellen myös viimeinen peiliselfie. Pitäisi näköjään myös pestä tuo eteisen peili. No ompahan ainakin autenttinen kuva. Tältä näyttää typykkä sunnuntai aamuna kello viisi. Kyllä oli tyhmä alkaa irroittelemaan hiuksia. Ystäväni kylläkin ehdotti nukkumista tukkalaitteen kanssa. Häntä kiehtoi suunnattomasti ajatus, mitä tukasta aamulla löytyisi. Mahdollisesti henkareita, silmälaisen sankoja ja ehkä puhelin. Päänahka huusi kuitenkin sen verran kovaa apua että olihan se pakko päästää vapauteen.

Sunnuntaina tapahtui vielä viimeistelynä ilta-ja aamuvuoron välissä pieni terassivahinko. Minkäs sille mahtaa jos kotimatkalla törmää hyvään seuraan. Tulipahan käytettyä leopardiviikonloppu huolella loppuun. Ja onhan se melko suloista, kun tarjoilija sanoo vuoronsa päätteeksi, että minä suljen nyt tämän baarin mutta saatte toki istua siinä niin kauan kuin haluette. Ja niin me taisimme istua. Minä omalla terassillani omalla paikallani.